Vihdoin. Näin voisi joku todeta kun jäätikkökausi on ohitse. Tuo alppihiihdon tärkeä osa, kun hiotaan tekniikkaa ohuessa ilman alassa. Tuo harjoituskausi, joka alkaa elokuussa, kun pitäisi normien mukaan nauttia kesästä ja lämmöstä. Silloin meillä on aika pakata laukkumme ja suunnata jäätikölle. Erona normaaliin harjoitteluun on toki tuo ilma-ala, mutta myöskin se tekijä, joka rasittaa mieltä ja kroppaa, nimittäin roudaaminen. Sekä itsensä, että sukset ja monot on saatava ylös jokainen aamu varhain satojen muiden alppihiihtäjien joukossa. Niissä jonoissa ei armoa tunneta, kun kaikki haluavat olla ensimmäisenä ylhäällä. Ai miksi? No siksi, koska hyviä olosuhteita on vain toviksi lämmön takia. Toki lämmöstä ja auringosta saa myös jäätiköillä nauttia. Viime aikoina jopa liikaa, mutta vasta iltapäivisin   

Poikkeuksena edellisiin kausiin, jostain syystä tämä jäätikkö touhu ei ole puuduttanut itseäni lainkaan. Tuntuu siltä,että fokus on pysynyt itse laskemisessa sen verran hyvin, että nämä muut touhut eivät ole vaikuttaneet mieleen juuri lainkaan. Kokemuksesta voin sanoa, että jos se töniminen pääsee ihon alle, siellä se myös pysyy jonkin aikaa.

Elokuussa, kun aloitimme, oli tarkoitus laskea vain yksi tai kaksi leiriä Sveitsin Saas-Feessä. No lopulta olimme siellä neljä reissua, koska lämpö. Muualla ei yksinkertaisesti ollut olosuhteita, joilla laskea. Surullista. Sitten kun piti päästä kilpailemaan lokakuun lopulla, lunta oli liikaa. Näin se menee.

Tosiaan elokuussa aloitimme uudella porukalla ja kevään harjoitukset olivat piirtäneet mieleen selkeät suuntaviivat, joita noudattaa harjoituksissa. Miten haluan laskea, miten haluan harjoitella jne.Uutena tulokkaana harjoituksiin olemme ottaneet superpujottelun. Erittäin hyvä harjoitusmuoto suurpujottelijalle, joka kaipaa vähän muutosta ja rytmiä harjoituksiin. Yhden lajin harjoittelu käy loppupeleissä melko puuduttavaksi, kun päivästä toiseen hinkataan samoilla välineillä samoja asioita. Toki asiat pysyvät hyvinkin samoina, kun suurpujottelusukset vaihtuvat pujottelusuksiin ja kepit ovat edelleen varustettuina lipuilla. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja rytmittää kivasti harjoittelua.

Harjoittelu on nimenomaan ollut teema numero yksi, eikä niinkään se, että lasketaan kohti jotain yksittäistä edessä olevaa kilpailua. Harjoittelussa tärkeää on nimenomaan se, että ne omat niksit ja kipupisteet saavat rauhassa huomiota päivästä toiseen ja näin myös kehittyvät. Edellisiin vuosiin verrattuna kilpailua on ollut harjoituksissa vähemmän ja enemmän sitä itse harjoittelua. Emme ole katsoneet kellotaulusta kuinka menee, vaan videolta tai nimenomaan siinä hetkessä analysoitu laskemista lasku kerrallaan. Toteutuiko se, mitä haettiin vaiko ei.

Omalla kohdalla ykkösasia on ollut perusasennossa. Koen että se heitteli viime kaudella liikaa. Perusasento on kuitenkin kaiken perusta ja sen on oltava pesunkestävä tilanteesta, olosuhteesta, rinteestä ja radasta riippumatta. Seuraavana on tullut painonsiirto, koska ulkosuksi määrää. Kolmantena on näiden asioiden toisto. Yksittäisiä hyviä käännöksiä osaavat kaikki tehdä, mutta kilpailussa niitä tarvitaan 60 putkeen. Siksi asioiden toisto on tärkeää.

Omalta osalta hyvinkin vaiherikkaan kevään ja kesän jälkeen syksy on ollut onnistunut pientä sairastelua lukuun ottamatta. Tämä onnekseni osui pari viikkoa ennen ensimmäisiä kisoja, joita tosiaan ei sitten lopulta pidetty. Lasku on tuntunut tasapainoiselta päivästä toiseen, ja suurta heittelyä ei ole näkynyt. Valmennus on tuonut juurikin mitä kaipasin, rauhaa ja määrätietoisuutta. Uusi huoltomies on innolla mukana ja hierojankin olemme saaneet reissuun aina välillä.

Tällä hetkellä tosiaan jäätiköt ovat jääneet taakse ja nokka osoittaa kohti amerikkaa. Parhaillaan istun lentokoneessa kohti Denveriä. Luvassa on harjoittelua reilun viikon verran Aspenissa yhdessä Norjan maajoukkueen kanssa. Sen jälkeen edessä on 2.12 kauden ensimmäinen maailmancup-kilpailu Beaver Creekissä.

Juna se puksuttaa eteenpäin,

Samu